Villasukat!

Neuloin teinixille villasukat.

Ne valmistuivat oivallisesti juuri huhtikuun lämpimille keleille...

Olen neulonut edelliset villasukkani joskus ennen kuin ensimmäinenkään lapsi oli syntynyt, eli joskus 16-17-18 vuotta sitten. Nyt kun pikkuveikka ei täytä syliä ihan koko ajan, olen talven aikana tehnyt hieman käsitöitä, ja nyt viimeiseksi keksin iskeä villasukkien kimppuun, koska niille oli kova tarve.

Nämä uudet langat ovat ihan huippuja. On tosi hauskaa neuloa, kun raitoja tulee ihan itsestään. Toki raidoitus muodostuu vähän jännäksi, kantalappuun ja sukan kärkeen tulee leveämmät raidat kuin muualle.

Lankana käytin Novitan seitsemän veljestä, väri 'papukaija'. Kamera vääristää värejä jonkin verran, sekä salamalla otettu että iltahämärässä ilman salamaa otettu, totuus on jotain siltä ja väliltä.

Näistä ekoista sukista pitkään aikaan tuli pikkaisen liikkikset muotoilultaan ja muutenkin. Kärkikavennukset on erilaiset kummassakin sukassa, kun en ollut tyytyväinen ensimmäiseen ja kokeilin toista tapaa, ja olisin kyllä purkanut ekan ja tehnyt sen uudelleen samanlaiseksi kuin toinenkin, mutta teinix halusi sukat heti käyttöönsä.

Täällä podetaan jotain suhteellisen lievää mutta sitkeää flunssaa. Itse vain aivastelen, mutta viidellä lapsista on hiukan lämpöilyäkin.

Hei, meitsi alkaa tehdä kandin tutkimusta :D vai-mikä-se-nyt-on

Tästä tulee lystiä!

Kai.

Minähän en ole opiskellut lukion jälkeen sen kummempia. Lähinnä saanut ja hoitanut lapsia, ja pohdiskellut siinä sivussa filosofisia. Noh, silloin pari vuotta sitten, kun mies oli valmistumaisillaan ammattikorkeakoulusta, tajusin että minäkin haluan opiskella. Motiivit olivat ehkä vähän kysenalaisia: Halusin saada numeroita.

Että joku sanoisi joskus: "Hei mannasaria, sä teit tän jutun tosi hyvin!"

Sellaistahan kotiäiti kuulee valitettavan harvoin.

Halusin myös saada suorituksia. Että joku juttu olisi pulkassa, ja sen voisi jättää taakseen. Eikä löytäisi sitä heti kohta taas edestään, kuten pyykkivuorihommeleissa aina käy.

Halusin myös valmistua maisteriksi, ja luonteelleni uskollisena pohdin miten se onnistuisi mahdollisimman vähällä vaivalla ;)

Tällaisia ulkoisia opiskelumotivaatioita siis.

Silloin pari vuotta sitten menin kesäyliopistoon koklaamaan opiskelua, ja luin kasvatustieteen perusopintokokonaisuuden. Viime keväänä sisuunnuin hakemaan virallista opiskelupaikkaa, ja paikka aukesikin kasvatustieteen "asiantuntijakoulutukseen", toisin sanoen siitä ei valmistu opeksi, vaan joksikin epämääräisemmäksi asiantuntijaksi.

Hmmm.

Valitettavasti opiskelupaikka kuitenkin on parin tunnin automatkan päässä... Ja pikkuveikka on vielä tosi pieni... Ja perhe on iso...

Heppulia ohjaa sisäinen motivaatio

Aloin siis tehdä niitä samoja opintoja täältä kotikaupungista käsin kesäyliopiston kautta. Teen nyt aineopintokokonaisuutta, ja vaikka voisin kirjoittaa monimuoto-opiskelusta kotiäiteilyn ohella muutamankin vuodatuksen, jätän sen ainakin tällä kertaa väliin ;)

Nyt opiskelu kuitenkin otti hauskan askeleen: alamme tehdä seminaarijotain (hmm, missasin ekan lähiopetusviikonlopun, kun en tajunnut, että ehdin mukaan, joten siksi (vaikka puuhaankin jo tutkimussuunnitelmaa) en ole nyt aivan varma mitä teemme), ja koska kasvatustiede on minulla pääaineena, laajennan kirjoittamishässäkän kandin tutkielmaksi, tai joksikin :)

Lystikästä!

Suurperheen äitylinä on kait sitten ollut pakko oppia tehokkaaksi, joten nappasin tutkimusaiheen päästäni, aineistot aion napata pääosin kirjastoautosta, ja ehkä pääkirjastossakin pitäisi piipahtaa. Lukiessani ekaa oppikirjaa ko aiheesta (Hirsjärvi & kump: Tutki ja kirjoita) aloin innostua toden teolla: Tästähän on tulossa kirjoitusprojekti! Jes!!

Äiskä kuvailee, pikkuveikka valvoo rajauksien onnistumista

 Ps. Menossa kohta teinixin kanssa teatteriin katsomaan suurmusikaali Katrinaa, oho!

Ps. 2. Oho myös tuolle alimmalle kuvalle! Pakko huomauttaa ettei tule spekulaatioita: paidassa on mahan kohdalla sellainen röyhelö, se EI ole äitiyspaita :D

Hippunen lähiöromantiikkaa

... betoniseinän, pallogrillin ja kaivavan herra heppulin muodossa:

 Mutta miksi pikkuveikka nukkuu niin huonosti päiväuniaan? Toivottavasti tauti ei ole leviämässä :/

Voihan pääsiäistä tietty viettää näinkin!

Eipä tule ainakaan suklaaähkyä...

               ...kun lipittää varovaisesti mustikkakeittoa peiton alla.

Oikeasti, pääsiäinen on aika täydellinen aika kotiäidille sairastaa masutauti (jos siis on pakko). Yleensä sairastan ihan häthätää, mieshän kuitenkin ampaisee pian töihin, ja sitten pitäisi olla kutakuinkin tolpillaan. Mut nyt onkin extrapitkä vapaa! Ja olokin on sitäpaitsi jo aika paljon parempi, kunhan ottaa ihan rauhallisesti (luksusta!). Suklaa yms ei vaan maistu :/ mut toisaalta ehkä ihan hyvä niin.

Meillä on ollut muutaman vuoden tapana, että "pääsiäispupu" käy pääsiäisyönä munimassa lasten sänkyjen vierelle suuret pääsiäismunat, jotka on täytetty pääsiäiskarkeilla. Herra Heppuli (3vee) ei tietenkään oikein vielä muistanut tapaa, ja hän oli aamulla kovin liikuttava saapuessaan suuri pääsiäismuna sylissään (päivystin jo sohvalla potemassa the tautia), ja todetessaan hämmästyneenä ja tohkeissaan: "Tällainen!"

 Iloista pääsiäistä!

Esittelyssä karvakaverit Nöpö ja Purri

Viime syksynä välähti äly!
Huomionarvoista ;)

Perheessämme on hiukan eläinallergiaa; minä olen allerginen kissalle, ja esikoinen kissalle ja undulaatille. Siis ainakin. Olinkin aina ajatellut, että meidän perheeseen ei lemmikkiä voi tulla. Toisaalta muistin, miten kovasti kovasti kaipasin itse kouluikäisenä jotain pientä eläintä, jota saisi helliä...

Purri tunnelissa, Nöpö sohvaperunana

 Sitten muutaman eri käänteen jälkeen aloin pohtia, että olisiko se nyt katastrofaalisen hirveää, jos lemmikki olisi koeajalla, ja mikäli allergiaa ilmenee, sille etsittäisiin uusi, hyvä koti. (Nooh, nykyisellä tiedolla: olisi se melkoisen katastrofaalista ollut..)

Nöpö ottaa rennosti

 Niin päätimme ottaa marsun koeajalle, ja varsin pian selvisikin, että laumaeläimenä marsuja pitää olla kaksi. Henkiseksi tueksi hankimme myös Dyson allergy -imurin, joka optimistisesti lupaa imeä myös allergeenejä kitusiinsa.

Marsut eivät ole kaikkein helpompia lemmikkejä. Saaliseläimenä ne ovat varsinkin alkuun todella arkoja, pelokkaita, ja herkkinä se säilyvät varmasti aina. Purrista on kesyyntynyt oikea sylimarsu. Nöpö on hieman äksympi (=pelokkaampi) tapaus, mutta ihana sekin.

Lemmikkiperheeksi muuttuminen on ollut oikeastaan vielä kivempi juttu kuin mitä ajattelin. Marsuista on tosi paljon iloa lapsille :) Ja aikuisille kyllä myös. Se, mitä en tajunnut etukäteen, on sotku, mitä ne aiheuttavat. Heinää ja kuiviketta pyörii vähän joka puolella, ja marsujen "ulkoilun" jälkeen myös papanoita.

Allergia... Aluksi tuhisimme esikoisen kanssa jonkin verran, mutta kotoisa siedätyshoito auttoi onneksi nopsaan :)

Pikkuveikka sairastaa, häntää hellikäämme

Potilas lähdössä lääkäriin

 Pikkuveikka poti viime viikolla kuumetta. Kuumeilun loputtua hän oli päivisin ikään kuin terve, ja öisin ja päiväunilla ikään kuin nukkumaton. Viikon päästä (vasta) herppasin tilanteeseen, ja varasin ajan lääkäriin.

Meillä ei ole ollut kenellekään lapselle sairauskuluvakuutusta, en ole ikinä oikein ymmärtänyt niitä, kun Suomessa kuitenkin toimii julkinen terveydenhoito niin hyvin. Olemme asuneet paikoissa, joissa on voinut soittaa ja varata ajan milloin vain, ja lääkärille on yleensä saanut ajan tunnin-parin päähän, kätevästi ilman jonottamista. Toisaalta olemme myös asuneet paikoissa, joissa niin julkista kuin yksityistäkään lääkäriä ei ole löytynyt mailta halmeilta, jolloin silloinkaan vakuutuksella ei olisi tehnyt juuri mitään.

Täällä iloisessa Itä-Suomessa on hieman toisin, aamun ajanvarauspuhelintunti on niin ruuhkainen, että läpi ei meinaa päästä millään, vastaanottohoitaja on töykeä, ja ainoat päivystysajat ovat puolenpäivänaikaan, juuri pienten päiväuniaikaan (ja sitä toki haluaa, että potilas saa nukkua päiväunensa). Ilta- ja viikonloppupäivystyksessä taas saa välillä jonottaa itsensä kipeäksi, välillä taas lääkäriin pääsee kohtuu ajassa.

Pipityyny auttaa!

 Vastoin tapojani varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kokemus oli oikein avartava. Meidän omalääkäri terveyskeskuksessa on sen verran huippu, että hänen luonaan on käynyt mielellään, mutta oli ihanaa välttää ruuhkainen ajanvaraus, ja vain klikata aika netistä koriin.

Pikkuveikka saapasteli lääkärin huoneeseen kovin polleana, ja antoi tutkia reippaasti, olin hänestä tosi ylpeä. Mitään sen kummempaa ei löytynyt, vain muutama litra limaa keuhkoista. Saimme Ventolinea ja Pronaxenia, ja viime yö meni jo ihanasti paremmin. Univelkaa löytyy silti yhä ainakin äidiltä, olo on varsin pöllömäinen... Mut parempaan suuntaan mennään, toivottavasti!

Neuroottinen pipo!

Tarkoitus oli virkata Herra Heppulille tällainen: